Saamelaiskulttuurin juurilla

Elämysmatkailua, tarinoita ja ennätyksiä Suomessa. Kävin talvilomalla Kirstin kanssa talvisessa pohjoisen erämaassa kahden yön reissun viime viikon lopulla.

Raittijärvi. Suomen korkeimmalla sijaitseva kylä. 540 metriä merenpinnasta sijaitseva saamelaiskylä löytyy isojen käsivarren tuntureiden keskeltä Raittijärven suvantoalueelta, joka on samaan aikaan lisäksi Suomen ainoa asuttu kylä, jonne ei mene tietä. Yhteys lähtee Saarikoskelta Kilpisjärven tien varresta. Talvella 36 kilometrin matka taitetaan moottorikelkalla ja kesällä mönkijällä. Välissä on aikamoinen nousu Virdni-tunturille, josta näkymä muun muassa Haltille.

"Nyt ei saa ukkia häiritä, sillä kammissa oli tärkeä kokous menossa."

Oppaana ja isäntänä retkellä toimi Antti-Oula Juuso, jonka isoisä Aslak Juuso (Kaijukka) perusti poroelonsa ja sukunsa voimin Kaijukan kylän. Värikäs persoona ystävystyi muun muassa Kekkosen kanssa ja kesälaitumilla elo jutattiin Pitsusjärvelle, jonne Kekkonenkin tuli vierailulle. Antti-Oula kertoi, kuinka heille lapsille sanottiin, että nyt ei saa ukkia häiritä, sillä kammissa oli tärkeä kokous menossa. Ikkunasta kurkistaessa Antti-Oula sanoi nähneensä konjakkipullon pöydällä. Semmoisia kokouksia ne olivat. Kekkonen olisi tien Raittijärvelle rakentanut, mutta Kaijukka ei sitä halunnut, joten saman päätöksen mukaisesti eletään edelleen. Antti-Oula kertoi, että Kaijukka ja vaimonsa kutsuttiin presidentin linnaan Kekkosen vieraaksi itsenäisyyspäivän juhliin. Nämä vieraat viihtyivät siellä kuulemma viikon. Ei tiedä kenenkään muun viettäneen itsenäisyyspäivän juhlia linnassa viikon vertaa.

Kaijukka oli alueensa ja aikansa porokeisari ja toteutetti paimennuskulttuuria perinteiseen tapaan. Elo jutattiin jouluksi talvilaitumille Karesuvantoon 90 kilometrin päähän Raittijärveltä. Poroelon liikuttamisen apuna käytettiin koiria ja näin on edelleen. Jokainen Raittijärven vierailun aikana kohtaamani poromies kertoi, että ilman koiraa ei työstä tänäänkään tulisi mitään. Koirat kokoavat ja siirtävät poroja haluttuun suuntaan, vaikka nykyisin kelkat ovatkin jo kulkemisen apuna.

Paimentolaiskulttuuria hankaloitti saamelaisten lasten koulunkäynti, joka suoritettiin asuntoloista käsin. Koulu sijaitsi Karesuvannossa ja sen alkaessa syyskuun alussa kaikki kylän lapset siirtyivät takkaporojen avulla kävellen Saarikoskelle. Matka kesti kaksi päivää ja yöpyminen tehtiin laavulla. Antti-Oula kertoi, että nuorimmat koululaiset olivat pieniä, noin 8-vuotiaita. Mietin mielikuvaa omista lapsistani eka-, tokaluokkalaisina isot reput selässä ja sydäntä riipaisi jo se 400 metrin itsenäinen siirtyminen koulubussille tien varteen. Isommat koululaisista huolehtivat pienimmistä Raittijärven kylän lapsista mutta kyllä yöpyminen laavulla ja 36 kilometrin matka kävellen tuntuisi tänään vastuuttomalta vanhemmuudelta.

Päivät kuluvat perustoimintoja suorittaen. Antti-Oulan sanoin: ”Meillä on hana läpi talven auki, niin se ei jäädy.” Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vesi haetaan kelkalla ämpäriin pienestä avannosta, joka on hakattu koskeen kylän vierellä. Ruoka tehdään kaasulla. Sähköä saadaan aggrekaatista, jonka Antti-Oula käynnistää iltaisin kello 19, kun tulee uutiset. Näin mekin pysyimme kärryillä siitä, mikä oli Ukrainan tilanne ja saimme puhelimet ladattua. Puhelimella voi puhua talon tietyssä kohdassa. Somettelu on jätettävä aikaan, kun palaa takaisin teiden varsiin.

Mikä ihana paikka ja historia!

Mikä ihana paikka ja historia! Mikä ihana ja mielenkiintoinen persoona Antti-Oula. Menomatkalla Virdnille moottorikelkalla noustessa ja äärettömän tunturimaiseman näkyessä olin niin liikuttunut, että melkein itketti. Viimeisin henkeä salpaava kokemus tuli, kun selvisi, että Antti-Oulan setä oli omistanut samassa kylässä meidän perheen entisen koiramme Nikun takaa vahvasti kerrotun ja vaikuttaneen Tilkhon. Olin siis ollut kantakoirien työmailla yli viidenkymmenen vuoden takaa. Kotimatkaa kertyi 930 kilometriä, mutta se ei haitannut. Kyllä oli ihana talviloma minulla.